On ok olla töissä, vaikka olisi flunssaa. Tätä ajatusta jatkamalla on helppoa olla töissä, vaikka väsymys haittaa selvää ajattelua, edes huonot vitsit eivät naurata ja tulevaisuus on harmaa. Yritä siinä sitten yrittää - yritykseksi se jääkin.
Keskusteluilmapiiri mielenterveysasioiden ympärillä on parantunut huikeasti viime vuosina. Moni uskaltaa jo sanoa, jos väsyttää, ahdistaa tai tuntuu muuten pahalta pään sisällä. Omaa mieltä rassaavista asioista uskalletaan puhua. Tämä on hyvä, mutta kuten monessa muussakin asiassa, sanoista tekoihin voi olla matkaa
Jo useamman vuoden ajan tapanani oli kysellä tutuilta - ja muiltakin -
että miten he jaksavat. Osa saattoi sanoa, ettei välttämättä jaksa,
mutta moni tuumasi että kyllähän tässä jaksaa. Kertoilin itsekin omasta jaksamisesta, tuumailin että välillä väsyttää ja että pitää muistaa levätä. Paha vain, että aivojeni päätöksiä tekevä osa ei näitä puheita ilmeisesti kuunnellut.
Lepokaudet jäivät yhä lyhyemmiksi. Päivätyöaikaa olin pyrkinyt aktiivisesti vähentämään, mutta pidemmät latausjaksot jäivät puuttumaan. Omaa mieltä rassaavista aisoista ei tullut puhuttua muille - tuumasin vain itsekseni, että itsehän nuo pitää hoitaa. Tuin mielelläni muita jaksamisen kanssa ja keskustelin asioista, mutta oman tilanteen saatoin jättää sanomatta. Tämä alkoi näkyä monessa asiassa - asioita jäi hoitamatta, suunnittelutyö jäi tekemättä. Rutiinit ja perushommat hoidin kohtuullisesti, mutta kasautuvat hommat alkoivat painaa. Ajoittain sorruin täysin typerään mikromanagerointiin työssä ja arjessa - fokus oli hukassa. Tunsin, ettei ollut kivaa - huomasin oman aggressiotason nousevan ja pientä ärtymystä alkoi olla vähän väliä.
Kuluneena keväänä havahduin tähän kunnolla ja päätin hakea apua mainion Voimaa arkeen II-hankkeen kautta. Melan myöntämän palvelusetelin avulla hankin keskusteluapua ja kävin päänsisäisiä asioita läpi. Lyhyt interventio auttoi mielestäni hyvin, se antoi työkaluja oman mielenmaiseman kartoitukseen.
Monissa selvityksissä on havaittu sama asia - lyhytkin apu auttaa, jos se tulee riittävän ajoissa. Tätä taustaa vasten varhaisen puuttumisen mallit ja juuri tämän hankkeen kaltaisen asiat ovat ensiarvoisen tärkeitä. Riittävän tehokas varhaisessa vaiheessa annettu tuki toimii hyvin ja auttaa ennaltaehkäisemään tehokkaasti niitä ikäviä asioita, joita pitkittyneen mielenterveysongelman paheneminen aiheuttaa.
Mutta näistä varhaisen puuttumisen malleista ei saada kaikkea hyvää irti, jos mielenterveysongelmiin liittyvään asenneilmapiiriin ei puututa. Julkisesti onneksi uskalletaan puhua siitä, miten apua saa ja pitää hakea ja on ok puhua näistä asioista. Tämä ei kuitenkaan juuri auta, jos päänsisäisen ääni sanoo, ettei minun tarvitse hakea apua, tai etten saa hakea apua, tai että itse tästä pitää selvitä. Käsittääkseni juuri tätä tarkoitetaan sillä, kun puhutaan haitallisista roolimalleista - roolimalleja, jotka estävät hakemasta apua, kun sitä tarvitaan tai jotka vaativat toimimaan vastoin omaa terveyttä ja mielenterveyttä. Asiaa pohdittuani huomasin, että omalla kohdalla tällaiset haitalliset roolimalliajattelut saattoivat vaikuttaa siihen, etten ollut hakenut apua jo aikaisemmin. Rooli oli juuri se perinteinen - omat ongelmat pitää hoitaa itse, jos ei jaksa niin se on oma vika. Nyt onneksi osaan olla jo syyttelemättä itseäni, jos tuntuu etten jaksa - vaikka välillä se saattaakin vaatia jonkinlaista ajatuspainia.
Avun hakemisen tekninen kynnys on jo alentunut ja töitä tehdään, jotta se kynnys olisi vielä matalampi. Erilaiset varhaisen puuttumisen hankkeet ja mallit tekevät hyvää työtä avun nopean saannin helpottamiseksi. Tämän henkisen kynnyksen ja haitallisten roolimallien kanssa onkin vielä tekemistä.
Parasta jaksamista kaikille lukijoille ja hyvää maailman mielenterveyden päivää
Ja iso kiitos Niina Suorsan vetämälle, MTK-Pohjois-Savon Voimaa arkeen II-hankkeelle
- Simo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti